Hän on täällä

Jepsis jee, nyt on raskaus takana ja uusi arki alkanut. Murmeli syntyi lauantaina , viikon yliaikaisena , ja eilen päästiin kotiin. Alkaa oma olo olla jo suhteellisen hyvä ja jaksava , joten ajattelin jakaa tänne millaisena synnytyksen muistan nyt ja mitkä fiilikset jäivät kaiken kaikkiaan.

Laskettu aika mulla oli siis 23.3. , sitä ennen pyytelin useaan kertaan jo käynnistystä, olin jo aika loppu. En jaksanut mitään muuta tehdä kuin vaan maata ja äyskiä kun kaikki stressasi. 

Maanantaina oltais ruvettu sitten käynnistelyhommiin, mutta kappas kummaa perjantai lauantai yönä, nukuin tosi levottomasti, vessassa ravasin monta kertaa isommalla asialla. Ja  kolmen aikaan huomasin että supistukset tulee säännöllisesti, mutta olivat sen verran lieviä että pystyin vielä nukkumaan joten kuten. Olin menettänyt jo toivon siitä että lapsi syntyis itsestään, saatikka että siitä tulisi enää maaliskuinen. Elettiin siis 31.3. maaliskuun viimestä päivää.

Kuuden aikaan aamulla Jarkko rupesi uunia lämmittämään , kömmin makkarista ja sanoin kannattaako tulia laittaa jos jouvun lähtä synnyttää  "tuntuuko siltä?" Jarkko kysy , johon tiuskasin että mistä minä sen tiiän.Siitäpä ne alko voimistumaan, kahdeksan aikaan soitin synnärille ja sain ohjeeksi tulla kun en kotona pärjää. Otin panadolia ja kävin suihkussa, mutta aina piti karjasta kun supistus tuli. Ja oli vaikea arvioida näin ensisynnyttäjänä milloin mennä synnärille, että ne ei naura minua ulos sieltä jos menen liian aikasin.

9:19 kirjauduin synnärille, Jarkko vei mut ja meni Pihlan kanssa siskolleen valmiiksi odottamaan että minä ilmottelen millon sen on järkevä tulla synnärille. Kätilö katto minut ja sano että kanava on hävinnyt kokonaan , mutta vain yhdelle sormelle auki. Lämpöpussin avulla siinä telkkaria kattelin ja vaihoin sairaalavaatteet päälle.

Supistuksia tuli säännöllisesti, ei ylitsepääsemättömän kipeitä tms , sain lämpöpussia , kohdunkaulan puudutteen, epiduraalin. Sitten en tuntenut enää mitään, kuhanpahan karkkia söi ja telkkaria katto, oli Jarkko tullut jo mun seuraksi sinne. 

Aamuhoitaja vaihtu iltahoitajaan, kyselin iltahoitajalta millo katellaan kohdunsuun tilannetta, hän tuumasi että no kerro kun tulee ponnistamisen tarve. Siitä vähän aikaa kyselin Jarkolta että pitäsköhän soittaa kelloa kun vähän tuntuu siltä. Kätilö tuli ja rupesi kattomaan, paikat on täysin auki, ja puhkaisi kalvot. Huomattiin että lapsivesi oli vihreää mutta vauva voi hyvin niin ei tarvinnut ruveta äkkinäisiin toimenpiteisiin. Kello oli 17

 Koen että avautumisvaihe oli täydellinen. Se meni niin nopeasti, huomaamattomasti ja kivuttomasti. 

Siihenpä ne supistukset loppu, tai siis en tuntenut niitä. En tiennyt millon pitää ponnistaa ,ja seuraava supistusta piti odotella aina viiskin minuuttia. Tässä vaiheessa vielä naureskelin että jos synnytys on näin helppoa, niin on outoa.

Ponnistusvaiheen alkaessa kysyin että kauan maximissaan voi kestää, mulle luvattiin että tunti maximissaan pitää ponnistaa. Supistuksia tuli todellakin niin hitaasti, että välissä aina juteltiin niitä näitä sitten minä pikkusen ponnistin. Tuntu että ei oo ponnistuksista hyötyä koska en tuntenut supistuksia, mutta kyllä vauva kuulemma kokoajan tuli alemmas ja alemmas.

Supistuksia ruvettiin koventamaan lääkityksellä, silti tuntui etten oikein tiedä millon ponnistaa, ponnistin puoli istuvassa asennossa, kylkiasentoakin kokeiltiin mutta ei tuntunut niin luonnolliselta.

Mulla alkoi voimat mennä kun aikaa rupesi kulumaan ja kulumaan, päätettiin ruveta ottamaan imukuppi avuksi. Imukuppia ei saatu heti laitettua, pari kertaa ainakin se meinasi onnistua muttei onnistunut. Se oli todella härskin tuntosta, koska tuntu että se vauva jo tulee muttei tullutkaan. Ja tunsin kun sen vauva sätki, se tuntu että synnytän mutanttia jolla on 8 kättä ja jalkaa. 

1h 22 min ponnistusvaiheen jälkeen lapsi saatiin pihalle, oli ollut vähän hankalassa asennossa, viistottain, ja oli iso 4092 grammaa, joten mulle sanottiin että ois ollut kyllä tosi vaikea saada omin avuin se ulos, eikä mulle imukupista jäänyt mitenkään "traumoja" tai että oonpas nyt huono kun en saanut itse ponnistettua. Oikeastaan vaan sain tsemppiä siitä kun mulle oli sanottu että maximissaan tunti pitää ponnistaa että sit otetaan apuvälineet käyttöön, mietin sitä kokoajan. Eli halusin vain vauvan mahdollisimman pian ulos.

Vauvalla oli napanuora kaulan ympäri, joten isä ei saanut sitä siinä kiireessä leikata, ja vauva nielaisi lapsivettä niin kävi keskolassa mutkan. Imussa. Siinä meni vain viis minuuttia ja Jarkko sai vauvan syliin.

Mulla lähti käsistä kanyylit irti , niitä yritettiin laittaa takas, Jarkko ja vauva lähetettiin keskolaan. Sitä vähän ihmeteltiin siinä. (myöhemmin selvisi, että siksi kun olin kertonut Jarkon olevan niin herkkä verelle yms, ne lähetti ne vain keskolaan "karkuun" verta. Siellä Jarkko vauvan kanssa kahvia joi ja istu ja kulutti aikaa. 

Mä olin tosi kipeä synnytyksen jälkeen, istukassa meni aika kauan että se tuli ulos. Mahaa ei kärsinyt painaa. Puhumattakaan tikkauksesta, sitten lääkäri päätti että menen tikattavaksi ihan leikkaussaliin, jossa sain puudutteen missä en tuntenut koko alakroppaa. Eli sama vissiin mitä käytetään sektiossa, siitä lähin sitten heräämöön odottelemaan tunnon palautumista ja veritiputukseen, sillä olin menetätnyt 1,5 litraa verta. 

Jarkko ja vauva pääsivät osastolle ja Jarkko oli kokoajan vauvan kanssa, minä pääsin sinne myöhään illalla, meillä oli perhehuone jossa saatiin olla kaikki. Voin sanoa , että en minä olis ilman Jarkkoa osastolla pärjännyt, olin niin kipeä että Jarkko hoiti vauvan syöttämiset ja hoitamiset. Pullosta ruokitaan, sillä mä en imetä. Hatunnosto kyllä kaikille teille äiteille ketkä pystytte vauvan heti synnytyksen jälkeen hoitamaan ilman miehen apua !

Kolme yötä oltiin osastolla, Pihlalla oli hyvät hoitajat ja tiesin että sillä on hyvä olla , joten keskityttiin vauvaan ja lepäämiseen osastolla. Hieman erilaista hoitaa jättivauvaa kun pikkukeskosta. Nyt kokemus kummastakin . Vauva syö jo 60-70 millisiä annoksia, joten jaksaa nukkua. Öisin on herätty vain kaksi kertaa syömään. Niin tyytyväinen vauva ainakin vielä !

Kotiin tultiin, Pihla oli aika uhmakas koko päivän. Yritti lyödä huutaa yms. Mutta tänään ollut jo vauvaa hoitamassa ja kiltimpi, mullakin alkaa jälkikivut helpottamaan jo melko hyvin, niin pääsee nauttimaan.

Synnytys oli vissiin aika rankka, 16h 11 min kaiken kaikkiaan, en osaa verrata mihinkään, oliko rankkaa vai ei. Kammoa ei silleen jäänyt , muuta ku että oon sanonut että yli 3,5 kilon mötikkää en enää synnytä vaan sen on suoraan sektio sitten.

Oliko lapsiluku tässä? Ikinä ei pidä sanoa, ei ikinä. Mutta nyt olen onnellinen, mutustan samalla suolalohileipää jota odotin koko 9 kk että saan taas !

34+2

Voitteko uskoa, vähän reilu pari viikkoa enää ja mä voin sanoa, että mun vauva on täysiaikainen!! En olisi koskaan, en ikinä uskonut, että pääsen näinkin pitkälle "nauttimaan" raskaudesta.

Tällä hetkellä huojentavaa on se, että jos synnytys lähtisi käynnistymään niin Kajaanissa olisi jo valmiudet hoitaa, eikä tarvii Ouluun lähteä. Mä olin henkisesti jo niin valmistautunut reissaamaan KajaaniOulu väliä uudestaan.

Maanantaina mulla oli äitiyspoliaika, kaikki oli hyvin. Virkeä vauveli. Painoa jo reilu 2300g ja kaikki niinkuin pitää ollakkin. Äitiyspolin jälkeen uskaltauduin menemään kaupoille, ostin jo pieniä vaippoja, tutteja, pipoja, tuttipulloja. Pitäiskö tässä kohta jotenkin laittaa aivot oikeasti älyämään, että meillä on kohta pieni vauva kotona. 

Ajattelin, että haluan kulkea pelkopolilla juttelemassa, mutta ruksin sen lapusta yli. En mä koe tarvihtevani sitä enää, ei mua enää pelota. Ei synnytyskään, koska ei mulla ole siitä aiempaa kokemusta niin en tiedä mitä tuleman pitää. Eniten tällä hetkellä stressaa se, mihin Pihla saadaan hoitoon, mutta eiköhän sekin järjesty!

Tässä raskaudessa selkäkivut, lonkka ja jalkakivut on tulleet tutuiksi, ei öitä saa oikein nukutuksi sen takia. Oon myös aika äreä kokoajan, ja väsynyt. Eikä huvita nähdä ketään mutta kohta mä oon taas bäk! :D    Tällä hetkellä  jo odotan että saan oman kropan takas vaan itteni käyttöön. Ja että pääsis kyykkyyn tai taipuis johonki suuntaan. Moni sanoo että raskaana on hehkeimmillään, minä en todellakaan ole tuntenut niin koko raskauden aikana. Ensin hirveät pahat olot sit kaikki muut kolotukset, ei kiitos! 

Pihlan kuulumisista sen verran että Pihla täytti kaks vuotta! Kävelee nyt kokoajan, ulkona kävelyä harjoitellaan. Siitä tuli jotenkin niin iso tyttö heti kun rupesi kävelemään. Osaa viedä roskat, osaa hakea ulkovaatteet, mennä itse nukkumaan jne. Meillä oli puheterapia tällä viikolla, joka on normaali käytäntö kun lapsi on pikkukeskonen ja täyttää kaksi. Mutta Pihlan tilanne on hyvä, haluaa nähdä meidät seuraavan kerran vasta puolen vuoden päästä. Pihla puhuu joitain yksittäisiä sanoja, omaa kieltään kälättää ja todella paljon ymmärtää puhetta.

Moni sanoo elävänsä elämän onnellisinta aikaa lapsen saamisen jälkeen, Pihlan kohdalla mulla ei ollut niin. Ensin en uskaltanut rakastaa, en uskaltanut kiintyä, sitten kun uskalsin niin piti miettiä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, jääkö keskosuudesta jälkiä. 

Sitten kun viimein Pihlan tilanne näytti hyvältä ja että tästä selvitään, rupesi päässä kolkuttamaan haave, haave monesta lapsesta. Voinko ikinä saada monta lasta, riittääkö rohkeus siihen yrittämiseen. Pitäiskö olla tyytyväinen yhteen lapseen, ei saa ahnehtia. Sitä miettiessä kului aikaa, sitten piti kääntää sivu kirjassa ja uskaltaa ottaa käyttöön rohkeus.

Sitten piti ruveta pelkäämään meneekö kaikki hyvin tässä raskaudessa, joudunko vuodelepoon, miten pää kestää jos kaikki tapahtuu uudestaan, onko lapsi terve yms yms.

Mutta nyt, ihmiset, mä alan uskoa ja unelmoida siitä, että kun tämä vauva on maailmassa , minä tyttö taidan elää elämäni onnellisinta aikaa <3