Voitteko uskoa, vähän reilu pari viikkoa enää ja mä voin sanoa, että mun vauva on täysiaikainen!! En olisi koskaan, en ikinä uskonut, että pääsen näinkin pitkälle "nauttimaan" raskaudesta.
Tällä hetkellä huojentavaa on se, että jos synnytys lähtisi käynnistymään niin Kajaanissa olisi jo valmiudet hoitaa, eikä tarvii Ouluun lähteä. Mä olin henkisesti jo niin valmistautunut reissaamaan KajaaniOulu väliä uudestaan.
Maanantaina mulla oli äitiyspoliaika, kaikki oli hyvin. Virkeä vauveli. Painoa jo reilu 2300g ja kaikki niinkuin pitää ollakkin. Äitiyspolin jälkeen uskaltauduin menemään kaupoille, ostin jo pieniä vaippoja, tutteja, pipoja, tuttipulloja. Pitäiskö tässä kohta jotenkin laittaa aivot oikeasti älyämään, että meillä on kohta pieni vauva kotona.
Ajattelin, että haluan kulkea pelkopolilla juttelemassa, mutta ruksin sen lapusta yli. En mä koe tarvihtevani sitä enää, ei mua enää pelota. Ei synnytyskään, koska ei mulla ole siitä aiempaa kokemusta niin en tiedä mitä tuleman pitää. Eniten tällä hetkellä stressaa se, mihin Pihla saadaan hoitoon, mutta eiköhän sekin järjesty!
Tässä raskaudessa selkäkivut, lonkka ja jalkakivut on tulleet tutuiksi, ei öitä saa oikein nukutuksi sen takia. Oon myös aika äreä kokoajan, ja väsynyt. Eikä huvita nähdä ketään mutta kohta mä oon taas bäk! :D Tällä hetkellä jo odotan että saan oman kropan takas vaan itteni käyttöön. Ja että pääsis kyykkyyn tai taipuis johonki suuntaan. Moni sanoo että raskaana on hehkeimmillään, minä en todellakaan ole tuntenut niin koko raskauden aikana. Ensin hirveät pahat olot sit kaikki muut kolotukset, ei kiitos!
Pihlan kuulumisista sen verran että Pihla täytti kaks vuotta! Kävelee nyt kokoajan, ulkona kävelyä harjoitellaan. Siitä tuli jotenkin niin iso tyttö heti kun rupesi kävelemään. Osaa viedä roskat, osaa hakea ulkovaatteet, mennä itse nukkumaan jne. Meillä oli puheterapia tällä viikolla, joka on normaali käytäntö kun lapsi on pikkukeskonen ja täyttää kaksi. Mutta Pihlan tilanne on hyvä, haluaa nähdä meidät seuraavan kerran vasta puolen vuoden päästä. Pihla puhuu joitain yksittäisiä sanoja, omaa kieltään kälättää ja todella paljon ymmärtää puhetta.
Moni sanoo elävänsä elämän onnellisinta aikaa lapsen saamisen jälkeen, Pihlan kohdalla mulla ei ollut niin. Ensin en uskaltanut rakastaa, en uskaltanut kiintyä, sitten kun uskalsin niin piti miettiä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, jääkö keskosuudesta jälkiä.
Sitten kun viimein Pihlan tilanne näytti hyvältä ja että tästä selvitään, rupesi päässä kolkuttamaan haave, haave monesta lapsesta. Voinko ikinä saada monta lasta, riittääkö rohkeus siihen yrittämiseen. Pitäiskö olla tyytyväinen yhteen lapseen, ei saa ahnehtia. Sitä miettiessä kului aikaa, sitten piti kääntää sivu kirjassa ja uskaltaa ottaa käyttöön rohkeus.
Sitten piti ruveta pelkäämään meneekö kaikki hyvin tässä raskaudessa, joudunko vuodelepoon, miten pää kestää jos kaikki tapahtuu uudestaan, onko lapsi terve yms yms.
Mutta nyt, ihmiset, mä alan uskoa ja unelmoida siitä, että kun tämä vauva on maailmassa , minä tyttö taidan elää elämäni onnellisinta aikaa <3
