4.4.2018

Hän on täällä

Jepsis jee, nyt on raskaus takana ja uusi arki alkanut. Murmeli syntyi lauantaina , viikon yliaikaisena , ja eilen päästiin kotiin. Alkaa oma olo olla jo suhteellisen hyvä ja jaksava , joten ajattelin jakaa tänne millaisena synnytyksen muistan nyt ja mitkä fiilikset jäivät kaiken kaikkiaan.

Laskettu aika mulla oli siis 23.3. , sitä ennen pyytelin useaan kertaan jo käynnistystä, olin jo aika loppu. En jaksanut mitään muuta tehdä kuin vaan maata ja äyskiä kun kaikki stressasi. 

Maanantaina oltais ruvettu sitten käynnistelyhommiin, mutta kappas kummaa perjantai lauantai yönä, nukuin tosi levottomasti, vessassa ravasin monta kertaa isommalla asialla. Ja  kolmen aikaan huomasin että supistukset tulee säännöllisesti, mutta olivat sen verran lieviä että pystyin vielä nukkumaan joten kuten. Olin menettänyt jo toivon siitä että lapsi syntyis itsestään, saatikka että siitä tulisi enää maaliskuinen. Elettiin siis 31.3. maaliskuun viimestä päivää.

Kuuden aikaan aamulla Jarkko rupesi uunia lämmittämään , kömmin makkarista ja sanoin kannattaako tulia laittaa jos jouvun lähtä synnyttää  "tuntuuko siltä?" Jarkko kysy , johon tiuskasin että mistä minä sen tiiän.Siitäpä ne alko voimistumaan, kahdeksan aikaan soitin synnärille ja sain ohjeeksi tulla kun en kotona pärjää. Otin panadolia ja kävin suihkussa, mutta aina piti karjasta kun supistus tuli. Ja oli vaikea arvioida näin ensisynnyttäjänä milloin mennä synnärille, että ne ei naura minua ulos sieltä jos menen liian aikasin.

9:19 kirjauduin synnärille, Jarkko vei mut ja meni Pihlan kanssa siskolleen valmiiksi odottamaan että minä ilmottelen millon sen on järkevä tulla synnärille. Kätilö katto minut ja sano että kanava on hävinnyt kokonaan , mutta vain yhdelle sormelle auki. Lämpöpussin avulla siinä telkkaria kattelin ja vaihoin sairaalavaatteet päälle.

Supistuksia tuli säännöllisesti, ei ylitsepääsemättömän kipeitä tms , sain lämpöpussia , kohdunkaulan puudutteen, epiduraalin. Sitten en tuntenut enää mitään, kuhanpahan karkkia söi ja telkkaria katto, oli Jarkko tullut jo mun seuraksi sinne. 

Aamuhoitaja vaihtu iltahoitajaan, kyselin iltahoitajalta millo katellaan kohdunsuun tilannetta, hän tuumasi että no kerro kun tulee ponnistamisen tarve. Siitä vähän aikaa kyselin Jarkolta että pitäsköhän soittaa kelloa kun vähän tuntuu siltä. Kätilö tuli ja rupesi kattomaan, paikat on täysin auki, ja puhkaisi kalvot. Huomattiin että lapsivesi oli vihreää mutta vauva voi hyvin niin ei tarvinnut ruveta äkkinäisiin toimenpiteisiin. Kello oli 17

 Koen että avautumisvaihe oli täydellinen. Se meni niin nopeasti, huomaamattomasti ja kivuttomasti. 

Siihenpä ne supistukset loppu, tai siis en tuntenut niitä. En tiennyt millon pitää ponnistaa ,ja seuraava supistusta piti odotella aina viiskin minuuttia. Tässä vaiheessa vielä naureskelin että jos synnytys on näin helppoa, niin on outoa.

Ponnistusvaiheen alkaessa kysyin että kauan maximissaan voi kestää, mulle luvattiin että tunti maximissaan pitää ponnistaa. Supistuksia tuli todellakin niin hitaasti, että välissä aina juteltiin niitä näitä sitten minä pikkusen ponnistin. Tuntu että ei oo ponnistuksista hyötyä koska en tuntenut supistuksia, mutta kyllä vauva kuulemma kokoajan tuli alemmas ja alemmas.

Supistuksia ruvettiin koventamaan lääkityksellä, silti tuntui etten oikein tiedä millon ponnistaa, ponnistin puoli istuvassa asennossa, kylkiasentoakin kokeiltiin mutta ei tuntunut niin luonnolliselta.

Mulla alkoi voimat mennä kun aikaa rupesi kulumaan ja kulumaan, päätettiin ruveta ottamaan imukuppi avuksi. Imukuppia ei saatu heti laitettua, pari kertaa ainakin se meinasi onnistua muttei onnistunut. Se oli todella härskin tuntosta, koska tuntu että se vauva jo tulee muttei tullutkaan. Ja tunsin kun sen vauva sätki, se tuntu että synnytän mutanttia jolla on 8 kättä ja jalkaa. 

1h 22 min ponnistusvaiheen jälkeen lapsi saatiin pihalle, oli ollut vähän hankalassa asennossa, viistottain, ja oli iso 4092 grammaa, joten mulle sanottiin että ois ollut kyllä tosi vaikea saada omin avuin se ulos, eikä mulle imukupista jäänyt mitenkään "traumoja" tai että oonpas nyt huono kun en saanut itse ponnistettua. Oikeastaan vaan sain tsemppiä siitä kun mulle oli sanottu että maximissaan tunti pitää ponnistaa että sit otetaan apuvälineet käyttöön, mietin sitä kokoajan. Eli halusin vain vauvan mahdollisimman pian ulos.



Vauvalla oli napanuora kaulan ympäri, joten isä ei saanut sitä siinä kiireessä leikata, ja vauva nielaisi lapsivettä niin kävi keskolassa mutkan. Imussa. Siinä meni vain viis minuuttia ja Jarkko sai vauvan syliin.

Mulla lähti käsistä kanyylit irti , niitä yritettiin laittaa takas, Jarkko ja vauva lähetettiin keskolaan. Sitä vähän ihmeteltiin siinä. (myöhemmin selvisi, että siksi kun olin kertonut Jarkon olevan niin herkkä verelle yms, ne lähetti ne vain keskolaan "karkuun" verta. Siellä Jarkko vauvan kanssa kahvia joi ja istu ja kulutti aikaa. 

Mä olin tosi kipeä synnytyksen jälkeen, istukassa meni aika kauan että se tuli ulos. Mahaa ei kärsinyt painaa. Puhumattakaan tikkauksesta, sitten lääkäri päätti että menen tikattavaksi ihan leikkaussaliin, jossa sain puudutteen missä en tuntenut koko alakroppaa. Eli sama vissiin mitä käytetään sektiossa, siitä lähin sitten heräämöön odottelemaan tunnon palautumista ja veritiputukseen, sillä olin menetätnyt 1,5 litraa verta. 

Jarkko ja vauva pääsivät osastolle ja Jarkko oli kokoajan vauvan kanssa, minä pääsin sinne myöhään illalla, meillä oli perhehuone jossa saatiin olla kaikki. Voin sanoa , että en minä olis ilman Jarkkoa osastolla pärjännyt, olin niin kipeä että Jarkko hoiti vauvan syöttämiset ja hoitamiset. Pullosta ruokitaan, sillä mä en imetä. Hatunnosto kyllä kaikille teille äiteille ketkä pystytte vauvan heti synnytyksen jälkeen hoitamaan ilman miehen apua !



Kolme yötä oltiin osastolla, Pihlalla oli hyvät hoitajat ja tiesin että sillä on hyvä olla , joten keskityttiin vauvaan ja lepäämiseen osastolla. Hieman erilaista hoitaa jättivauvaa kun pikkukeskosta. Nyt kokemus kummastakin . Vauva syö jo 60-70 millisiä annoksia, joten jaksaa nukkua. Öisin on herätty vain kaksi kertaa syömään. Niin tyytyväinen vauva ainakin vielä !

Kotiin tultiin, Pihla oli aika uhmakas koko päivän. Yritti lyödä huutaa yms. Mutta tänään ollut jo vauvaa hoitamassa ja kiltimpi, mullakin alkaa jälkikivut helpottamaan jo melko hyvin, niin pääsee nauttimaan.

Synnytys oli vissiin aika rankka, 16h 11 min kaiken kaikkiaan, en osaa verrata mihinkään, oliko rankkaa vai ei. Kammoa ei silleen jäänyt , muuta ku että oon sanonut että yli 3,5 kilon mötikkää en enää synnytä vaan sen on suoraan sektio sitten.







Oliko lapsiluku tässä? Ikinä ei pidä sanoa, ei ikinä. Mutta nyt olen onnellinen, mutustan samalla suolalohileipää jota odotin koko 9 kk että saan taas !





11.2.2018

34+2

Voitteko uskoa, vähän reilu pari viikkoa enää ja mä voin sanoa, että mun vauva on täysiaikainen!! En olisi koskaan, en ikinä uskonut, että pääsen näinkin pitkälle "nauttimaan" raskaudesta.

Tällä hetkellä huojentavaa on se, että jos synnytys lähtisi käynnistymään niin Kajaanissa olisi jo valmiudet hoitaa, eikä tarvii Ouluun lähteä. Mä olin henkisesti jo niin valmistautunut reissaamaan KajaaniOulu väliä uudestaan.

Maanantaina mulla oli äitiyspoliaika, kaikki oli hyvin. Virkeä vauveli. Painoa jo reilu 2300g ja kaikki niinkuin pitää ollakkin. Äitiyspolin jälkeen uskaltauduin menemään kaupoille, ostin jo pieniä vaippoja, tutteja, pipoja, tuttipulloja. Pitäiskö tässä kohta jotenkin laittaa aivot oikeasti älyämään, että meillä on kohta pieni vauva kotona. 

Ajattelin, että haluan kulkea pelkopolilla juttelemassa, mutta ruksin sen lapusta yli. En mä koe tarvihtevani sitä enää, ei mua enää pelota. Ei synnytyskään, koska ei mulla ole siitä aiempaa kokemusta niin en tiedä mitä tuleman pitää. Eniten tällä hetkellä stressaa se, mihin Pihla saadaan hoitoon, mutta eiköhän sekin järjesty!

Tässä raskaudessa selkäkivut, lonkka ja jalkakivut on tulleet tutuiksi, ei öitä saa oikein nukutuksi sen takia. Oon myös aika äreä kokoajan, ja väsynyt. Eikä huvita nähdä ketään mutta kohta mä oon taas bäk! :D    Tällä hetkellä  jo odotan että saan oman kropan takas vaan itteni käyttöön. Ja että pääsis kyykkyyn tai taipuis johonki suuntaan. Moni sanoo että raskaana on hehkeimmillään, minä en todellakaan ole tuntenut niin koko raskauden aikana. Ensin hirveät pahat olot sit kaikki muut kolotukset, ei kiitos! 

Pihlan kuulumisista sen verran että Pihla täytti kaks vuotta! Kävelee nyt kokoajan, ulkona kävelyä harjoitellaan. Siitä tuli jotenkin niin iso tyttö heti kun rupesi kävelemään. Osaa viedä roskat, osaa hakea ulkovaatteet, mennä itse nukkumaan jne. Meillä oli puheterapia tällä viikolla, joka on normaali käytäntö kun lapsi on pikkukeskonen ja täyttää kaksi. Mutta Pihlan tilanne on hyvä, haluaa nähdä meidät seuraavan kerran vasta puolen vuoden päästä. Pihla puhuu joitain yksittäisiä sanoja, omaa kieltään kälättää ja todella paljon ymmärtää puhetta.

Moni sanoo elävänsä elämän onnellisinta aikaa lapsen saamisen jälkeen, Pihlan kohdalla mulla ei ollut niin. Ensin en uskaltanut rakastaa, en uskaltanut kiintyä, sitten kun uskalsin niin piti miettiä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, jääkö keskosuudesta jälkiä. 

Sitten kun viimein Pihlan tilanne näytti hyvältä ja että tästä selvitään, rupesi päässä kolkuttamaan haave, haave monesta lapsesta. Voinko ikinä saada monta lasta, riittääkö rohkeus siihen yrittämiseen. Pitäiskö olla tyytyväinen yhteen lapseen, ei saa ahnehtia. Sitä miettiessä kului aikaa, sitten piti kääntää sivu kirjassa ja uskaltaa ottaa käyttöön rohkeus.

Sitten piti ruveta pelkäämään meneekö kaikki hyvin tässä raskaudessa, joudunko vuodelepoon, miten pää kestää jos kaikki tapahtuu uudestaan, onko lapsi terve yms yms.

Mutta nyt, ihmiset, mä alan uskoa ja unelmoida siitä, että kun tämä vauva on maailmassa , minä tyttö taidan elää elämäni onnellisinta aikaa <3









9.11.2017

Jalkojen vipinää

Tänään menossa 20+6 ja ollut hermo kireällä koko päivän. Pihla ollut pahalla päällä ja koirien kanssa menee hermo. Tämän raskauden aikana, nuo mun karvavauvat on ottaneet päähän kokoajan. Ja joitain ihmistyyppejä en ole kestänyt ollenkaan. Onko teillä ollut samanlaista raskausaikana ? 

Toissapäivänä oli ihmeellinen päivä, sillä Pihla otti ensimmäiset askeleensa ilman tukea. Ikää on nyt 1 v 9 kk  eli periaatteessa 1 v 6 kk. Itkuhan siinä meinasi päästä , sillä tätä on odotettu kauan. Illalla myös pienempi sisko ilmaisi mielipiteensä ja tunsin ekan kerran potkut. Vaikka viikkoja oli jo 20+4 mutta liikkeitä ei ole tuntunut, istukan takia joka on edessä. Elämä on niin ihmeellistä ja oppimisen aikaa, sen huomaa näiden pikkuisten kanssa.

Eilen oli rakenneultra. Kysyin, että voisiko istukan virtauksia kattoa, koska seuraava ultra on kuuden viikon päästä niin saisin mielenrauhan. Ei suostunut siihen. Eikä muutenkaan tehnyt muuta kuin vain rakenneultran. Ultraaja alotti ultrauksen puhumalla , että viime ultrauksessa oli näkynyt vain yksi napavaltimo että tarkistetaan tilanne. Olin aivan hämilläni, sillä minulle viime ultrauksessa hehkutettiin miten kaikki on hyvin, mistään puuttuvasta napavaltimosta  ei puhuttu.

No, kaksi niitä joka tapauksessa nyt löytyi, mutta itselle tuli sellainen olo että miksi asioita pimitetään.. Ymmärrän sen, että sen takia jotta äidille ei tulisi turhaan stressiä, mutta parempi luotto minulla olisi hoitohenkilökuntaan jos kaikki asiat puhuttaisiin suoraan, eikä salattaisi mitään.

Pieni oli tällä hetkellä 372 grammaa, hyvin kuulemma kasvaa. Reilussa viikossa kasvanut 120 grammaa, kyllä minä syönkin enemmän kuin Pihlan odotusaikana. Koko kotihoidontuen raha menee roskaruokaan :D

Seuraava ultra, mulla on 26+3 korvilla, ja Pihla syntyi 26+6. Voihan sitä olla ajatukset vähän sekaisin, kun sinne asti nyt odotella. Tai sitten kysyn neuvolasta tässä välissä voisinko saada tähän väliin edes sellaisen ultran että niitä virtauksia katsoittaisiin. Oman mielenrauhan takia. 






5.11.2017

Toinen raskaus, riskiraskaus

Taas täällä, kohta kaksi vuotta kulunut Pihlan syntymästä. Aika menee todella nopeaa. Kahteen vuoteen on sisältynyt todella todella paljon tapahtumia, ajatuksia ja elämää. 
En ole ehkä vieläkään käsitellyt itseni kanssa tätä kahta vuotta, en ole pystynyt siihen. Sitten kun päivässä tulee hiljainen hetki, ajatukset rupeavat poukkoilemaan päässäni, äkkiä keksin itelleni jotain tekemistä tai muuta ajateltavaa. En halua ajatella. Periaatteessa en halua muistella mitä on joutunut kokemaan, yritän keskittyä vain tähän hetkeen.

Pihla on siis tällä hetkellä 1 v 9 kk ikäinen, mutta periaatteessa 1v 6 kk. Ei vielä kävele, mutta nousee kovasti jo seisomaan ilman tukea. Fysioterapiassa kuljimme aika tiheään tahtiin, mutta sille ei kuulemma ole enää tarvetta. Ja lääkäreiden keskoskontrollit saatiin pois. 

Paljon on sairasteltu flunssia , Pihlalla oli kaulakysta, mutta se pari kuukautta sitten leikattiin Oulussa pois, sen jälkeen ei ole ollut yhtään flunssaa !!

Tällä hetkellä elämme normaalia elämää, käydään kerhoissa , nähdään kavereita ja lapsia minä olen kotiäitinä , en ole Pihlaa hoitoon laittanut, sillä Pihlasta tulee myös isosisko maaliskuussa.



Pitkään mietin, uskallanko mä enää ikinä raskautua. Entä jos käy samalla tavalla, tai jopa pahemmin. Onko minun kehossa joku vika, että raskaus ei onnistunut, pystynkö koskaa kokemaan normaalia raskautta?

Yritin päästä useaan paikkaan juttelemaan ennen tätä raskautta, tulevan raskauden riskeistä, mutta minulle vaan sanottiin että ensin pitää olla raskaana ennenkuin pääsen juttelemaan, eli päätös täytyi tehdä itse.Uskaltaako vai ei, ja oli pakko uskaltaa. Se olis muuten vaivannut minua koko loppuelämäni ajan jos en uskaltais edes yrittää. Tukea tähän päätökseen, ei saatu kyllä mistään. Mielestäni on outoa että aina hoetaan, että pyytäkää apua, sitten kun sitä pyytää niin ei sellaista saa. Ihmiset jätetään oman onnensa nojaan.

Nyt olen raskausviikolla 20+2, enkä voi sanoa että tämä on normaali raskaus.. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka kaikki on tähän mennessä mennyt kuten täytyykin, niin minun pelot ovat niin suuressa osuudessa tällä hetkellä, etten voi nauttia tästä oikeastaan ollenkaan. Ja riskiraskaushan tämä on.

Minua ei pelota niinkään keskoisuus, koska tuli koettua miten hyvää keskoshoito Suomessa on. Minua pelottaa se, että miten mä jaksan. Miten mä jaksan sen jos kaikki tapahtuu uudelleen, miten mä jaksan hoitaa esikkolapsen. Mua pelottaa, se että jos mä joudun vuodelepoon sairaalaan, miten minä voin olla erossa lapsestani. Miten kestän sen. Jos minä siellä monia viikkoja joudun makaamaan, ei pää kestä. 

Tiedän sen, että turhaan minä etukäteen asioita mietin ja pelkään, mutta ei sille voi mitään. Jos sinä olet kokenut normaalin raskauden etkä pelkoja, elä tule sanomaan "elä stressaa, nauti tästä raskaudesta" voi kuule, kun nauttisin niin mieluusti, jos voisin.

Oon huomannut tässä toisessa raskaudessa sen , että jotkut ehkä vähän pelkäävät mun tilannetta, ne ei tiedä mitä sanoa, tai miten tukea, joten sitten he perääntyvät kokonaan elämästäni. Menkööt sitten, mun kaikki energia menee nyt itteeni ja omaan elämään, että en jaksa yhtään mitään ylimäärästä stressiä ihmissuhteissa.


Tässä raskaudessa siis laskettu aika olis 23.3.2018. Pihla on sillon aika lailla kaks vuotta, minun mielestä hyvä ikäero . Äitiyspolille kuuluu minulla erikoisseurannat, ja syön primaspania, joka ohentaa verta., sillä yritetään saada istukkaani toimimaan kunnolla ja ehkäisemään tukoksia. 

Viikko sitten oli ultra, lääkäri kuunteli tosi tarkkaan minun kysymykset ja pelot. Pyynnöstä katsoi kohdunkaulan tilanteen, pituutta sillä oli 3,6 cm ja oli  napakka. En tiedä, miksi pelkään sitä että kohdunkaula "pettää" koska ei Pihlan raskaudessa ollut sen kanssa ongelmia. Ehkä nyt tulee pelättyä kaikkea. Lääkäri katsoi myös kohdun valtimoiden virtaukset, joissa näkyy jos istukassa toimintahäiriötä, nyt kaikki oli ainakin ok. 

Keskiviikkoa odotellessa, sillä silloin on virallinen rakenneultra!

Yritän silloin tällöin keretä kirjoittaa kuulumisia, tiedän että tämä asia kiinnostaa aika monia. Itse yritin lukea googlen palstoilta voiko toinen lapsi olla täysiaikainen vaikka ensimmäinen keskonen. En saanut vastauksia. Joten mukava jos joku samassa tilanteessa oleva löytää minut täältä.

 Huikatkaa jos luette tätä !






31.5.2016

Kotona!

Jepsis. Meillä pitää kiirettä, joten en ole kerinnyt teille kuulumisia kertomaan, mutta ollaan kotona, jee! Voiko tämän iloisempi olla. Kotona ollaan oltu kohta kuukausi, ja juuri tänäänkin lähdössä sairaalalle verikokeisiin ja pään ultraan. Sairaalakierteestä ei taideta koskaan päästä yli, mutta pääasia että kaikki on hyvin!

Pihla syöpi paljon ja kasvaa. Kohta on nelikiloinen mötykkä. Hedelmä ja kasvissoseita syödään, ja maitoa juodaan. Nukkuu myös hyvin ja osaa jo vähän seurustella. Tykkääkin kyllä nukkua, silloin kun on vieraita. Itsepäinen suloisuus <3

Koirat meillä ovat Pihlan kavereita ja suojeleevat , ettei mitään pahaa tapahdu. Itse olen aika naatti yövalvomisineen ja pakkaushommineen + kahdesankytä muuta stressavaa asiaa. 

Väsynyt mutta onnellinen <3





25.4.2016

25.4.2016 rv 38+1

Pitkästä, pitkästä aikaa äitisi jaksaa ruveta kuulumisia kertomaan.

Meidän perheessä on monnta rautaa tulessa tällä hetkellä, sillä olemme ostamassa uutta kotia ja sinä olet tulossa kotiin.

Nyt jo. Äitisi ei ole kerennyt hankkia vielä kaikkea. Äitisi on niin iloinen, mutta samalla kauhistunut. Osaako hän hoitaa ja huomaako jos sinulla ei ole kaikki hyvin.

Tällä hetkellä olet siis jo kajaanissa KAKS:illa ja olet iso. Painat jo 1940 grammaa.

Isovanhempasi ovat sinua käyneet ihastelemassa ja saivat jopa pitää sinua kulta kimpaletta sylissään.

Syöt korviketta tällä hetkellä itse ja ilmoitat isosti jos sinulla on nälkä tai ruoka ei riitä.

Kaapista pääsit pois muutama viikko sitten, silloin äidillesi konkresoitui se. Olet oikea vauva, etkä taideteos, jota ihastellaan kaapin lasin läpi.

Sinulla on flunssaa ja sinua täytyy väillä niistää imulaitteella, sen takia käytössäsi on vielä nenämahaletku osittain, ettet rasitu syömisestä liikaa.

Sydämestäsi kuuluu pieni sivuääni, se ultrataan huomenna.

Perhehuoneessa olemme olleet sinä, minä ja isäsi. Harjoittelemassa kotioloja.


                                          Sillä kohta me olemme maailman onnellisin perhe.





Pippuri pääsemässä kotiin , kunhan räkätauti helpottaa. Ja minulla on aivan epätodellinen olo, En voi ymmärtää vieläkään kaikkea sitä mitä tässä 3 kuukauden aikana on tapahtunut, ja voin sanoa, että sitä ei pysty ymmärtämään kukaan. 

Tuntuu kuin eläisin vieläkin unessa, josta herään joskus hieroen mahaa, siellä se pieni pippuri vielä on. Mutta ei. Pakko se on itseään nipistää ja älytä että nyt eletään tässä ja täysillä. 

Harmikseni olen huomannut tiettyjä ihmisiä, jotka eivät ole tarpeeksi tukena, kun ystävä kärsii. Kehdataan jopa kohdella kuin patalappua, ja ajatella että olen terästä, kyllä mä jaksan. 

Eilen olin autolla liikenteessä, ja en älynnyt mennä ihan heti risteyksen yli, joku kanssa autoilija mies rupesi ilmeilemään mulle. Purskahdin itkuun. Ajattelin , että en osaa autollakaan ajaa oikein. Kuten kuulin kun minulle sanottiin että "epäonnistuin" tässä raskaudessa, Ei, en epäonnistunut. Minulla on maailman upein lapsi, jota tulen suojelemaan henkeen ja vereen. 

Sen vaan haluan sanoa, että ajatelkaa ihmiset mitä puhuttu toisillenne. Jonkun kuori voi olla terästä, mutta sisin haavoittuvaa. Kuten minulla. Esitän ja hymyilen kaikille, kyllä mä vielä jaksan. Mutta ihan oikeasti. Mä en tällä hetkellä edes tajua miten olen jaksanut tämän 3 kuukautta. Ihmeellisesti ihminen saa jostain voimaa. 

Tähän samaan haluan sanoa edelleen sen, ne ihmiset jotka haluaa olla mun elämässä, ovat itse. Nyt on kohtuutonta vaatia , että minä jaksaisin olla teihin kaikkiin yhteydessä. Toivon , että ymmärrätte. Kiitos !

28.3.2016

28.3.2016

Aika on mennyt vauhdilla ja edistymistä on tapahtunut. Olet ollut kenguruhoidossa jo kokonaan ilman viiksiä. Kylvyssäkin käytiin ilman ja hapetuit satasella.

Tänään kysyin hoitajalta voisko syömistä jo kokeilla, kun raskausviikkoja on jo 34 ja sinun pieni suusi nappaa kokoajan ja syöt sormiasi.

Hoitaja empi vähän, mutta kokeiltiin. Sinä pieni pippuri älysit heti juonen ja tykkäsit kovasti. Hoitaja sanoi mettä kokeillaan aloittaa millillä miten onnistuu. Sinä yllätit ja imit 2 milliä. Olisit enempikin, mutta emme antaneet, jotta et väsy liikaa.

Puristit tiukasti kiinni tutista, ettei sitä viedä pois. Ei makeaa mahan täydeltä muru.

Kiitos tästä pääsiäisestä 1225 grammainen rakkaus. Se oli elämäni paras.